Olin viime viikon kesälomalla, ja nautin vapaasta. Aamuisin kävin oikein reilulla lenkillä, nyt jopa sykemittarin kanssa! Tosin mukana oli pelkkä kello, sillä vastinkappale on jossakin purkamattomassa muuttolaatikossa. Kellosta oli kuitenkin sen verran apua, että pystyin mittaamaan juoksemiani aikoja. Tällä hetkellä jaksan kevyesti kahdeksan minuuttia, kymmenen menee mitenkuten. Lenkkien kokonaisaika on ollut kolmisen varttia, kierrän tiettyä lenkkiä. Vaikka se omalla tavallaan on vähän tylsää, niin se mahdollistaa oman edistymisen seuraamisen. Kun nyt juoksen tänään tähän asti, niin huomenna jaksan jo tuonne. Paino pysyy sitkeästi 81,5 kilossa, joten sillä rintamalla ei ole tapahtunut mitään edistystä. Syytän siitä kyllä ihan täysin itseäni ja huonoa ruokavaliota, lomaviikolla tuli käytyä kolme kertaa ulkona syömässä vaikka kotona kaapit olivat täynnä ruokaa. Ei vain huvittanut kokata. Viikonloppuna meillä oli vielä vieraitakin, joten yksi ilta meni grillatessa ja viiniä juoden. Oli kyllä ihanaa, en valita.

Eilen meidän teki miehen kanssa mieli irtokarkkeja (lähin irtokarkkien myyjä neljän-viiden kilometrin päässä). Minä sitten asetin karkkien saamisen ehdoksi, että meidän on käveltävä niitä hakemaan. Kiltisti mies kiskoi lenkkeilykamat niskaansa, ja yhdessä reippailimme karkkikauppaan. Paluumatkalla sorruimme tekemään mutkan pizzeriaan, josta nappasimme ruuat mukaan. Tosin minä en sitten loppujen lopuksi syönyt kuin vajaan kolmasosan omasta pizzastani, irtaripussistakin on suurin osa vielä jäljellä, ei vain tehnyt mieli. Kun olin koko päivän vain löhönnyt sohvalla, enkä ollut kuluttanut mitään, ei ollut nälkä eikä niitä karkkejakaan tehnyt sitten mieli. Ei tosin mitenkään huono asia. Kaikkinensa karkinhakureissu kesti kaksi tuntia, jossa ajassa olimme kävelleet karkkikauppaan ja takaisin, sekä odottaneet pizzojen valmistumista ja kävelleet kuumat pizzalaatikot käsissä takaisin kotiin. Totesin miehelle, että pizzaa lukuunottamatta voisimme ottaa tämän tavaksi joka sunnuntai. Oli nimittäin ihan kiva kävely, vaikka välillä satoikin vettä.

Tänään on taas arki, joten aamulla oli luvassa se perinteinen parinkymmenen minuutin lenkki. Se tuntui aivan liian lyhyeltä. Loppuviikon ajan jätämme juoksulenkit välistä, ja minä pyöräilen töihin. Olisi tehnyt mieli tehdä niin tänäänkin, mutta tarvitsen taas autoa työpäivän aikana. Blaah. Viime viikko teki kyllä hyvää, olen ottanut rennosti eivätkä edes työpaikan tämänpäiväiset YT-neuvottelut jaksa hetkauttaa. Kai minun pitäisi stressata työpaikkani puolesta, mutta en vain jaksa. Murehdin mahdollista työttömyyttä sitten, jos leka osuu omalle kohdalle. Tiedän olevani vähän outo lintu tämän asenteeni kanssa, mutta en mahda sille mitään. Jotenkin sitä vain on oppinut elämään eteen tulevien asioiden kanssa suuremmin murehtimatta. Ehkä osasyynsä on silläkin, että nuorempana murehdin kaikkea ja paljon. Niin paljon, että hiukseni alkoivat pudota päästä. Sitten kun lääkäri löysi minulta kasvaimen ja vietin elämäni epätietoisimmat kolme kuukautta leikkausta ja tuloksia odotellen, meni elämä jotenkin kokonaan uusiksi. En heti edes tajunnut sitä, vaan vasta nyt myöhemmin. Nyt uskallan iloita ja olla onnellinen tästä hetkestä, enkä suuremmin murehdi tulevia. Olen muuttunut varsin rauhalliseksi, vaikka kipakka täti olenkin.

Että näin tänään. Nyt alamme porukassa jännittää neuvotteluja, olen ainoa joka keskittyy edes jotenkuten työntekoon. Kollegat istuvat kaikki kahvilla tai tupakkahuoneessa.