Että voihan TÖKS! Tällä viikolla on huono juoksuviikko. Periaatteessa kuntoni olisi pitänyt kehittyä, keuhkojeni parantua ja minun pitäisi jaksaa juosta entistä pidempiä matkoja. Mutta kun ei. Astmaatikkona pienikin röhä tekee keuhkoni tukkoisiksi. Joten aamulla juokseminen on nyt aikamoista tuskaa, keuhkot rohisevat ja happi loppuu pyörryttää. (No ei kyllä pyörrytä, mutta vähän vanhemmat lukijat osaavat yhdistää sanonnan.) Ja en siis suinkaan ole kipeä, vaan ihan normaalissa syksykunnossa. Nenä vähän vuotaa, ja limaa kertyy keuhkoihin yön aikana. Periaatteessa nyt tarvitsisin sitä astmasuihkettani, mutta kun yritän välttää lääkkeiden käyttöä viimeiseen asti. Ehdotin aamulla miehelle juoksulenkkien siirtämistä iltaan, kun ei minusta ole mihinkään aamuisin. Ainakaan juoksemaan pitkiä pätkiä reipasta ravia. Mutta ei meillä ole aikaa! Aamu on ainoa mahdollisuus päästä kunnon lenkille yhdessä. Tai edes erikseen. Ja hyväähän se tekee, vaikkakin sapettaa molempia kun joudumme kävelemään aika pitkiä pätkiä.

Eilen lenkillä ei riittänyt, että keuhkoista loppui kapasiteetti. Lisäksi palleaan pisti (ensimmäistä kertaa ikinä!) ja tuli vessahätä. Joten kävelyksi meni. Tänään ennakoin, kävin vessassa, solmin kengännauhat huolellisesti ja yritin röhiä keuhkoni puhtaiksi. Päättäväisellä asenteella ponkaisin matkaan, ja huonosti kävi. Keuhkoja poltti, polveen koski, kylkeen pisti... Voi paska! Normaalisti tämä on siis puolen tunnin lenkki, nyt on mennyt 40 minuuttia. Parhaimmillaan olemme vetäisseet lenkin vajaassa puolessa tunnissa, minä olen juossut pitkiä pätkiä helposti. Paskapaskapaskapaska. Tunnustan, nyt olen vähän sitä mieltä, että hiiteen koko aamulenkki. Yritän kuitenkin keskittyä oleelliseen ja positiiviseen, ENKÄ ANNA PERIKSI! Perkele! Joskus se aurinko alkaa paistaa risukasaankin, ja minä selviän tuosta lenkistä kunnialla. Keuhkoni kestävät paremmin eikä kroppa kiukuttele. Tänään jos ehdin, veivaan sen muropakettiDVD:n tahdissa.