Aah, onpa ihanaa olla koti-Suomessa! Jossa on paljon lunta, kova pakkanen ja oma sänky. Meillä oli jälleen aivan mahtava reissu (mieheni kanssa on aivan ihana matkustaa). Kävelimme paljon, söimme paljon, näimme paljon. Ja, TADAA! Minulta jäi kaksi kiloa painoa ulkomaille! Kaikesta syömästämme ruuasta huolimatta. Ostin jopa joitakin uusia vaatteita. Tunnustan nyt, muoti-ilmiöitä sen suuremmin seuraamattomana ihmisenä, sortuneeni yhteen muoti-ilmiöön. Koska paikalliset pukeutuivat niihin, uskaltauduin minäkin kokeilemaan. Näillä säärillä. Ja yllätyin. Uskokaa tai älkää, en näyttänyt ollenkaan hullummilta legginseissä. Kyllä, legginseissä. Ostin niiden kaveriksi pitkän neuletunikan ja saappaat, ja mieskin tykkäsi uudesta ulkomuodostani. Olivat aivan vaatteet ihanat reissussa! Helpot, mukavat ja tyylikkäät. Saappaatkin ostin yhtä numeroa normaalia suuremmat, jotta sain mahtumaan paksut sukat, jalat kestivät kävelymatkat hyvin.

Vaikka emme missään aurinkorannalla olleetkaan, oli kohteessa koko ajan lämpötila plussan puolella. Joten kun lentokone laskeutui Suomeen ja nappasimme terminaalin edestä taksin, oli pakko ensimmäiseksi kysyä kuskilta lämpötilaa. -20C. Huh! Tuntui tosi kylmältä. Ja kotona oli vain +15C... Hyvin kyllä nukutti viileässä makuuhuoneessa, jossa oli sentään +18C. Ja se oman sängyn autuus... Ah ja voih. Nuorempana sitä ei ollut niin väliä mihin sitä päänsä kallisti, kunhan oli joku patjantapainen. Mutta nyt... Kyllä sitä vaan kaipaa reissussakin kunnon sänkyä, varsinkin kun sitä nyt tällä kertaa ei ollut. Jouduimme mieheni kanssa jakamaan hotellilla 120 cm kapean jousipatjan, joka painui keskeltä kuopalle kun kävimme molemmat pitkäksemme. Mieheni on aika pitkä, ja hän mahtui sänkyyn vain juuri ja juuri. Jopa minun varpaani kurkistelivat välillä öisin sängyn ulkopuolelle (nukun hieman alempana kuin mieheni). Sanalla sanoen, sänky oli kamala. Sitä ihanammalta tuntui siis päästä omaan kotiin urpalaan ja muhkeaan 180 cm leveään jenkkisänkyymme. Noh, reissussa aina vähän rähjääntyy. Mukavaa se matkustaminen silti on.

Ulkoilu on Suomessa jäänyt taas vähän vähiin, pakkaset ovat olleet niin kovia. Aristelen ulkoilua paleltumien pelossa. Nyt sentään olen jo löytänyt itselleni sopivat housuyhdistelmän, jossa tarkenen. Ensin ne legginsit, sitten merinovillaiset välihousut ja päälle toppahousut. Toimii. Nyt kuitenkin ongelmaksi ovat muodostuneet kasvot. Huokaus. 40 minuutin ulkoilu mittarin näyttäessä suurinpiirtein -22, ja minulla uhkasivat posket paleltua. En tiedä, mitä keksisin. Minulla oli kyllä kypärämyssy, mutta en voinut vetään sitä kokonaan naaman eteen. Hengitys kastelee kankaan, ja sitten se tuntuu epämiellyttävältä ja pian myös kylmältä. Pitäisiköhän leikata myssyyn suun kohdalle aukko? Sitten se voisi toimia. Tai paksulti vaseliinia poskiin ennen ulkoilua? Hermo meinaa mennä, kun pitää toppautua Michelin-mieheksi, ja silti paleltuu. Pakko vain välttää ulkoilua, ja keskittyä urheilemaan sisätiloissa. Mikä on minulle vaikeaa.

Salille en ehtinyt, nämä pari päivää menivät ihan kodin lämmitys- sun muissa puuhissa. Pyykkivuori on taas kasvanut, ja sen purkaminen on minun vastuullani. En luota perheemme muihin pyykkäreihin, joten ihan suosiolla hoidan vaatehuollon. Minä olen siitä onnekas, että meillä on suuri kodinhoitohuone pesutuvan yhteydessä, jossa voin silittää ja korjata vaatteet heti pesun jälkeen. Ompelukone on aina esillä ja valmiina käyttöön. Samoin silitysvälineet ovat helposti saatavilla. Edellisessä asunnossamme näin ei ollut, ja vaatehuolto tökki pahasti. Minullakin on korjausta odottavien vaatteiden korissa kolmet farkut. Tosin en ehkä mahtuisi niihin, jos nyt sovittaisin...

Mahtumisesta puheen ollen.Tarkastelin itseäni kriittisin silmin peilistä eilen, kun pukeuduin sukulaiseni hautajaisia varten. Hieman hämmästyin omaa diagnoosiani. Loppujen lopuksi haluan muuttaa kehostani vain kaksi asiaa. Haluan sen vatsamakkaran pois ja kapeammat posket. Kaikkeen muuhun olen (hämmästyksekseni) tyytyväinen. Toki reiteni voisivat olla kapeammat ja takapuoli pienempi, mutta ehkäpä ne muokkaantuvat siinä samalla kun teen töitä pelastusrenkaan hävittämiseksi. Tämä on todella hämmentävää, sillä olen aina vihannut jalkojani ja ollut sitä mieltä, että en voi pitää mekkoja ja hameita koska jalkani ovat niin paksut pökkelöt. Shortseista puhumattakaan. Iän myötä kai itsetunto on kohentunut (vai itsekritiikki kadonnut???), sillä nykyisin käytän aika paljonkin hameita ja nyt jopa niitä legginsejä. Ei olisi tullut kuuloonkaan viisi tai kymmenen vuotta sitten. Olen myös oppinut katsastamaan hameiden pituuden jo kaupassa. Tiedän, mihin kohtaan helman pitää laskeutua ja loppua, jotta lopputulos ei näytä... hmm... tasapaksulta pötköltä. Jälleen hämmentävä huomio, minun kannattaa käyttää joko todella pitkiä tai melko lyhyitä hameita. Hameet, jotka loppuvat puolisääreen, eivät sovi minulle ollenkaan. Ne saavat jalkani näyttämään todellakin paksuilta. Optimaalisinta on, että helma loppuu hieman ennen polvea. Siten, että pituus tuntuu mukavalta eikä miniltä, ja jalan kapeneminen näkyy helman alta. Ne minun pökkelöjalkani eivät loppujen lopuksi olekaan siis yhtään hullummat, kun osaa pukeutua oikein. Ja käyttää korkoja!

Huomasin muuten myös, että vaikka kokomusta asu hoikentaa, niin minulle se ei sovi. Kalpea ihoni muuttuu entistä kalvakammaksi, kaikki väri katoaa hus pois. Onneksi käytän luonnostani värejä. Tosin rakastan valkoisia yläosia, mutta yhdistelen mielelläni asusteisiin punaista ja sinistä, nimenomaan saadakseni väriä. Inhoan mustaa, se on synkkää. No, väreistä voisin kirjoittaa kokonaan oman postauksen, ja ehkä se menee taas vähän ohi asian, eli laihduttamisen. Tosin, minun omasta mielestäni blogini on kiinnostavampi ja enemmän minun näköiseni, kun kirjoitan kaikesta muustakin kuin painostani ja syömisestäni, kuten alunperin oli tarkoitus. Mitä te lukijat olette mieltä? Kiinnostavatko juttuni teitä, vai haluatteko, että pitäydyn tiukasti alkuperäisessä ideassa ja keskityn täysin siihen painonpudotukseen? Rehellisesti sanottuna, en itse halua tehdä sitä, ja minulta loppuisi aika äkkiä sanottava.