Meillä on nykyisin töissä niin kiire, etten ehdi omia juttuja paljon edes ajatella. Ja kotona sama meno jatkuu, joten on jäänyt vähän paitsioon tämä blogi... Pahoitteluni siitä lukijoille! En lupaa parantaa tapojani jatkossakaan, mutta yritän kyllä. Kirjoitan sen mukaan, miten on inspiraatiota ja aikaa, enemmän ehkä nimenomaan sitä aikaa.

Kävin tosiaan juttelemassa ammattilaisen kanssa syömisistäni. Ensin pidin viikon verran tiukkaa ruokapäiväkirjaa, jota sitten yhdessä analysoitiin ja tutkittiin papereista mitä kaikkea olen suuhuni pistänyt. Mitään maailmoja mullistavia juttuja en kuullut, mutta jotain hyödyllisiä huomioita kuitenkin. Ihan ensimmäiseksi, minun pitäisi syödä useammin. Ruokailuvälit tuppaavat venymään liian pitkiksi. Sitten syön ihan liian vähän kuituja. Joten enemmän ruisleipää kehiin! Tämä tuntui hassulta, sillä olen yrittänyt vältellä leipää, koska jotenkin olen ajatellut, että sen syöminen lihottaa. No, nyt siis ruisleipä on palannut ostoskoriin, ja yritän joka päivä syödä pari palaa. Kasviksia ja hedelmiä pitäisi syödä enemmän. Siinäpä se melkein olikin sitten. Niin ja työpaikan lounailla pitäisi välttää pikaruokaa... Niistä sai ihan uskomattomat piilorasvapiikit! Suositteli vaihtamaan kevytmaidon rasvattomaan, mutta maalaistyttönä tuokin on jo niin suuri myönnytyt (siis juoda KEVYTmaitoa), että sanoin suoraan etten edes yritä. Tingin sitten jostain muusta, vaikka maidon määrästä. Kas kun meillä juodaan kahdesta neljään litraa maitoa päivässä... Mutta eipä ole kyllä osteoporoosiakaan! Minulla ei ole koskaan edes murtunut mikään paikka, vaikka kakarana sitä tultiin pää edeltä alas milloin mistäkin kiveltä tai kannolta.

Liikunnat sujuvat miten kuten. Pari viikkoa sitten tuli aamulenkillä ihan kamala olo, ja oli pakko lopettaa juokseminen ihan kesken kaiken vaikka se tuntuikin ensin tosi hyvälle ja vetäisin pitkät pätkät. Yks kaks vaan keuhkot ilmoittivat sanovansa sopimuksen irti, jos ottaisin yhdenkin askeleen. Joten veren maku suussa sitten hyyyyvin hiiiiitaaasti köpöttelin takaisin kotiin. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Sanoin miehelle, että nyt ei ole kaikki ihan kohdillaan, ja on pakko jättää treenit vähäksi aikaa. Tämä tapahtui maanantaina. Seuraavana lauantaina kuumemittari ilmoitti lukemiksi 38,2, joten se peli oli sitten sillä selvä. Lihakset olivat niin kipeät, kuin olisi hakattu pesäpallomailalla! Pakko oli  syödä Buranaa, että pystyi olemaan mitenkään päin. Joten viime viikko menikin sitten potiessa. Vieläkin hengästyttää kun nousee portaat yläkertaan tai kävelee reippaammin, joten juoksemista ei ole vielä aloitettu uudelleen. Rauhallisilla kävelylenkeillä olen kyllä käynyt, ja hiljalleen aion taas juoksemistakin jatkaa.

Motivaatio on aina vaan kova. Aina välillä tulee pieniä herätteitä, jotka sitten potkivat eteenpäin epätoivon hetkellä. Yksi esimerkki näistä oli, kun kävin vaateostoksilla ja sovitin hametta. Jouduin ostamaan koon 42. Minä, joka olen AINA mahtunut kokoon 40 ja sitä pienempiin vaatteisiin! En edes yritä selittää itselleni, että kyseinen hame olisi jotenkin normaalia pienempi mitoitukseltaan, sillä eilen illalla katselin perhejuhlista otettuja valokuvia. Voi herranjestas! Miten minä saatankin näyttää siltä! Nippanappa mahdun "normaalin" kokoluokkaan, mutta uhkaavasti alan muistuttaa sukulaisiani, joilla kuulemma "on suuret luut". Minä tahdon pienet luut! Hoikemmat varren! Kapeammat jalat! Sitä paitsi, kesällä omissa suurissa juhlissani haluan näyttää sirommalta valokuvissa. Joten nyt ihan oikeasti, draivi päälle vaan.

Loppukommenttina todettakoot, että kolmeen viikkoon en ole syönyt yhtään pizzaa tai hampurilaista. Eikä edes tee mieli. *sanoo hän, ja kuorii klementiinin välipalaksi*